Share |

Blogi

Vapaudenpatsaalla

Share |

Sunnuntai 10.9.2017 - Raili Tiihonen


Vierailin miehitysajasta kertovassa museossa. Tunnelma siellä oli hiljainen. Joku niisti nenää. Ensin tämä kansa sai itsenäisyyden, sitten tuli Neuvostoliitto, sen jälkeen Saksa. Toisen maailmansodan jälkeen toiveet olivat korkealla, mutta kuinka kävikään. Miehityksen lisäksi perheitä revittiin hajalle ja suuri joukko ihmisiä siirrettiin kauas kodeistaan. Monet kuolivat. Osa sinnitteli eteenpäin uusissa asuinympäristöissä. Ne, jotka olivat saaneet jäädä kotikonnuilleen, saivat uusia naapureita ja uudenlaisen elämäntavan. Oli sopeuduttava. Sitä kesti 50 vuotta. Itsenäistymisen murrosajasta on nyt kulunut yli neljännes vuosisata. Jäljet menneistä vaiheista ovat edelleen nähtävissä. Rakennuksissa näkyy uutta ja vanhaa arkkitehtuuria ja siellä täällä Neuvostoliiton aikaista, monumentaalista tyylisuuntaa. Merkkejä menneisyydestä voi nähdä myös ihmisten kasvoilla, vaikka yleisvaikutelma onkin jotenkin seesteinen.

Riikan katuja kävellessäni huomasin miettiväni yleisemmin, mikä saa jotkut ihmiset kestämään, kun turvalliseen ja tuttuun elämään tulee traumatisoiva katkos. Miten elämää voi sen jälkeen jatkaa? Miten voi alkaa näkemään uusia näköaloja?

Trauma jättää jälkiä mieleen ja kehoon. Siihen liittyvät muistot herättävät tuskallisia tunteita ja invalidisoivat. Menneisyyttä ei voi tehdä olemattomaksi, mutta traumaa voidaan hoitaa. Mieli kantaa arpia ja merkkejä, jotka kertovat edelleen haavoittumisesta, mutta eteenpäin on mahdollista päästä. Niiden rinnalle voidaan rakentaa merkkejä vapautumisesta ja toipumisesta.

Narratiivisessa ajattelussa korostetaan merkitystä. Ihmisen selviäminen vaikeista vaiheista riippuu siitä, millaisia merkityksiä hän antaa kokemuksilleen. Traumahistoria sisältää monia näkökulmia, monia kertomuksia. Kipeimpiä niistä on saatava kertoa ja työstää niin monta kertaa, että kuulluksi tulemisen parantava kokemus taittaa kivulta kärjen. Sen jälkeen tulee tilaa toisenlaisille kertomuksille.

Vapaudenpatsaalla pysähtyminen oli koskettavaa. Uskoisin sen olevan tärkeä symboli monelle latvialaiselle. Myös traumasta toipuvalle on tärkeää luoda itselleen rituaaleja ja symboleja, jotka mahdollistavat toipumiseen liittyvän suruprosessin etenemisen ja toimivat turvasataman tavoin silloin, kun kipu uhkaa uudelleen hyökätä päälle.

 

 


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini