On hyvä pysähtyä tutkimaan omaa yksinäisyyden kokemusta ja kuulostella kaipausta yhteyteen. Millainen se on? Missä määrin se tyydyttyy? Ja jos se ei tyydyty riittävästi, mikä sen estää? Nimittäin voi olla, että kannamme mielessämme jonkinlaisia sisäisiä pidäkkeitä, mikä tulee esiin esim. passiivisuutena ihmissuhteissa, aloitteellisuuden puutteena, jonkinlaisena lukkona, sosiaalisena jähmeytenä. Ihminen on kuin itsensä vanki. Halu olisi tutustua uusiin ihmisiin ja solmia ihmissuhteita, mutta ei vain pääse liikkeelle. Jokin pidättää. Ja kun tapaa heitä, voi mieleen hiipiä jälkeen päin kalvava olo. Haluaako tuo toinen olla kanssani tekemisissä? Mitähän hän ajattelee minusta oikeasti? Olenko liikaa kiinni tuossa ihmisessä? Olenko varmasti tervetullut tähän ryhmään? Tapaaminen ei jätäkään jälkeensä iloa ja tyydytystä koetusta yhteydestä. Yksinäisyys lienee kivuliainta silloin, kun ympärillä on ihmisiä, mutta yhteyttä ei silti kokea. Näin voi käydä myös parisuhteessa. 

Jos tunnistaa itsessä tällaisen sisäisen pidäkkeen, voi pysähtyä kuuntelemaan sitä. Yksi käytännöllinen tapa on käydä keskustelua itsensä kanssa. Kun pysähdymme sen äärellä, se alkaa puhua eri tavoin, joista yksi on kehon kieli. Kehotuntemukset voivat olla hyvin pieniä ja arkoja, mutta ne ilmaisevat keskeistä sisältöä siitä, mitä jähmettymisessä tapahtuu. Esimerkiksi palleassa voi tuntua pieni kiristyminen. Silloin voi kysyä, mitä haluat kertoa minulle. Kehotuntemukset kantavat tunteita, ja niiden äärelle on tärkeä pysähtyä. Voi puhua itselleen lempeästi vaikkapa näin: ”Kiitos, että ilmaiset itseäsi minulle. Tähän asti en ole osannut pysähtyä sinun äärellesi, enkä antaa arvoa sinulle. Nyt minä huomaan sinut. Nyt haluan kuulla sinua. Olen tässä.”

Tällainen keskustelu itsensä kanssa saa usein nousemaan mieleen varhaisia muistoja jostakin vaille jäämisestä. Tyypillisesti se liittyy kuulluksi, nähdyksi, kannatelluksi tai suojatuksi tulemiseen. Toisin sanoen lapsi on jäänyt kivuliaalla tavalla liian yksin keskeisten kiintymystarpeiden ja tunteiden kanssa. Kipu siitä lähtee elämään mukana kehomuistissa, ja samalla kosketus omiin tunteisiin ja tarpeisiin jää ohueksi. Ihminen kehittää suojakseen toimintataipumuksen, jossa hän pitää välimatkaa toisiin. Koska omat tunteet ovat lapsena jääneet vieraiksi, ne voivat aikuisenakin synnyttää pelkoa ja ahdistusta. Niiden kuunteleminen voi tuntua liian vaaralliselle. On helpompi sivuuttaa tunteet ja välttää ajan tuhlaamista omien tarpeidensa kuunteluun. Ihminen toimii silloin itseään kohtaan samalla tavalla, kuin hänen huoltajansa on toiminut häntä kohtaan. Hän ei osaa arvostaa omia tunteitaan, ja voi jopa vähätellä niitä. Itse asiassa hän hylkää itsensä. Tämä on hänen yrityksensä suojautua kokemasta uudelleen alkuperäistä vaille jäämisen kipua, johon liittyy usein myös häpeä. ”En tule hyväksytyksi äidin/isän silmissä tällaisena kuin olen, siispä minussa on jokin vika. Olen vääränlainen”.

Pelko hylätyksi tulemisesta ja häpeään joutumisesta elää autonomisen hermoston aktivaatiossa ja kehon reaktioissa. Se voi tuntua aivan konkreettisena lihasten jähmettymisenä. Tunnistamattomana tunteet ohjaavat käyttäytymistä, mikä näkyy esim. varautuneena suhtautumisena toisiin, arkuutena sitoutua ihmissuhteisiin tai vetäytymisenä tilanteista, joissa olisi tarjolla yhteys toisten kanssa. Turvalliset ihmissuhteet kasvattavat lapsen mielessä itseluottamusta sosiaalisen liittymisen alueella. Hylätyksi tulemisen kokemukset ja häpeä murentavat sitä, ruokkivat pelkoa nähdyksi tulemisesta ja saavat aikaan itsen vähättelyä.

On hyvä, jos omaa kipuaan pystyy kuuntelemaan turvallisesti edes hetken. Tilannetta voi helpottaa mielikuvan luominen haavoittuneesta sisäisestä lapsesta, jonka äärellä voi opetella pysähtymään kuunnellen ja läsnä ollen. Lapsuudessa koettua kivuliasta kokemusta ei voi enää muuttaa, mutta sen vaikutuksia elämässä tänä päivänä voi muuttaa. Vaikeiden tunteiden kohtaaminen ja työstäminen ohjaa itsemyötätuntoon ja purkaa rajoittavia toimintataipumuksia. Silloin mielen sisäinen ja kehossa tunnettava jännitys alkaa purkautua ja turvallisuus lisääntyy. Myös pidäkkeet suhteessa toisiin ihmisiin alkavat murentua ja yksinäisyyden kipu helpottaa.

Kristillisestä näkökulmasta katsottuna tämän kuten kaiken muunkin kivun keskellä me voimme etsiä apua ja turvaa Jumalan Sanasta. Jeesukselle ei inhimillinen kipu ollut vierasta.  Jesajan kirjan 53. luvussa kerrotaan: ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme.” Voimme rukouksessa tuoda Hänen eteensä kaikenlaiset taakkamme ja jäädä siihen Hänen kannateltavakseen. Kannateltuna oleminen suhteessa Jumalaan hoitaa salatulla tavalla myös sitä kipua, mikä liittyy kykyyn olla kannateltu suhteessa ihmiseen.