Näin uutta vuotta odotellessa hiihtoretki lumivalkoisessa metsässä sai ajatukset liikkeelle. Itselleni kesän kääntyminen syksyksi, varsinkin myöhäsyksyksi, on useimmiten ristiriitaista aikaa. Se on vastaan taistelua, muistoja, kiinni pitämistä ja lopulta luovuttamista. On luovutettava pois kesä, sulat maat, ennen kaikkea valo ja suostuttava kääntämään katse kohti pimeyden lisääntymistä ja syvenemistä. Se on alakuloisuuden ja sisään päin kääriytymisen aikaa. Se voi tuntua ahdistavalle. Mitä pimeyden syli tällä kertaa pitää sisällään? Millaisiin tunteisiin se vie? Miten tähän asetutaan? Voisiko tässä löytää myös lepäämisen, hiljaisuuden ja rentoutumisen tilan?

Voisiko ajatella, että myös me syksyn ahdistamat voisimme tehdä tuttavuutta pimeyden kanssa sillä tavoin, että sen synnyttämät ahdistuksen tunteet tulisivat tutkituiksi. Mihin kaikkiin tunteisiin tuo ahdistus vie? Mitä se pitää sisällään. Siihen voi liittyä menetyksiä, surua, haavoittumisia ja traumoja. Ahdistus on tiedostamattomia tunteita, ja se voi oireilla monella tavoin. Se voi synnyttää elämää kapeuttavia uskomuksia, mitkä puolestaan vaikuttavat paljon siihen, millaisia valintoja teemme.

Tunteita on hyvä kuulostella, tutkia, millaisiin tapahtumiin ne liittyvät, etsiä niille nimiä ja tuntea niitä turvallisessa suhteessa. On hyvä kysyä itseltään, mitä nämä kokemukset ja tunteet ovat vaikuttaneet elämääni? Millaisia uskomuksia olen luonut näistä tunteista käsin?

Haavoittuminen tai traumatisoituminen ei parane itsestään. Sanotaan, että jokin osa ihmisessä etsii mahdollisuutta käsitellä haavoittumistaan koko elämän ajan. Hän tekee ratkaisuja yhden toisensa perään siten, että haavojen läpikäyminen tulisi mahdolliseksi. Mutta olemme myös taitavia kieltämään, välttämään ja pakenemaan. Ehkä pienestä pitäen olemme joutuneet rakentamaan selviytymismenetelmiä jaksaaksemme kantaa lapsuudessa koetun haavoittumisen painon. Haavojen hoitaminen on kivuliasta. Niiden tunnistaminen on raskasta. Tietoiseksi tuleminen haavojen vaikutuksista elämässä voi olla musertavaa. Ehkä paljon on mennyt rikki. Ehkä paljon on tullut rikottua.

Haavojen hoidossa tarvitaan haavan avaamista ja puhdistamista. Haava avataan sen äärelle pysähtymisellä ja sanoiksi pukemisella. Se puhdistetaan sillä, että annetaan lupa kaikkien tunteiden, pelottavimpienkin, tulla ilmaistuksi. Sitten tarvitaan puhtaita siteitä ja lääkettä kivun hoitoon. Suru on lääkettä sielun haavoihin. Kyyneleet puhdistavat ja tuovat lohdutusta. ”Kaikella on aikansa auringon alla…” (Saarnaajan kirjasta)

Ajattelen, että Suomen vuodenaikojen vaihtelu, niin tuskalliselta kuin se välillä tuntuukin, luo hyvät puitteet mielen terveyden hoitoon. Valon ja pimeyden vaihtelu nostattaa esiin erilaisia tunteita. Se kutsuu kohtamaan ja tutkimaan oman mielen salattuja sopukoita. Pimeydellä on oman tehtävänsä. Pimeyden kautta kuljetaan uuteen kevääseen.

Toivotan kaikille blogiani seuraaville hyvää alkavaa vuotta 2018.