Elämme Korona-aikaa. Meille jokaiselle yksilöinä ja perheinä tämä on omanlaisensa aika. Jotkut meistä saavat mahdollisuuden vetäytyä omiin oloihin, kotoiluun ja rentouttavien asioiden pariin. Joillekin se tietää entistä haastavampaa arkea etätyön ja lasten kotikoulun yhteensovittamisessa. Ja kaikkea tuolta väliltä.

Olemme kriisissä globaalisti, yhteiskuntana ja myös yksilöllisesti. Meillä on hallitus, eduskunta ja viranomaiset, jotka johtavat kriisinhallintaa. Saamme paljon ajantasaista tietoa ja päivittyviä toimintaohjeita. Tällä kriisillä on kaksi kuormitusta huomattavasti lisäävää erityispiirrettä: Sen kesto on hämärän peitossa, ja se eristää ihmiset fyysisesti toisistaan.  

Vaikka valtion johto pitää käsissään kriisinhallinnan isoja raameja ja luo siten turvallisuutta kansalaisille, voimme yksilöllisesti kokea suurta ahdistusta siitä, että olemme ennakoimattomasti joutuneet sukeltamaan tuntemattomaan. Olemme vieraalla maaperällä, emmekä tunne tienviittoja. Emme ole kokeneet tällaista koskaan ennen. Meiltä on riistetty hallinnan tunteen tuoma turvallisuus ja joudumme ottamaan päivittäiseksi matkakumppaniksi epävarmuuden.  Miten tästä selvitään? Kuinka kauan tämä kestää?

On luonnollista, että tässä tilanteessa tunnemme monenlaisia tunteita. Monien muiden huolten lisäksi huoli omasta ja läheisten sairastumisesta voi olla suuri. On luonnollista tuntea huolestuneisuutta, pelkoa ja ahdistusta. Ahdistusta lisää fyysinen eristäminen. Ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys ovat kivuliaita tunteita. Sosiaaliset kontaktit ja yhdessäolo ovat monille meistä hyvää lääkettä ahdistukseen. Mutta nyt sitä ei ole saatavilla. Kannan erityistä huolta niistä, jotka jo ennen tätä kriisiä ovat olleet yksinäisiä ja vailla läheisten tuomaa apua.

Tsemppaamme ja rohkaisemme itseämme ja toinen toisiamme, mutta on hyvä antaa tilaa myös epävarmuuden tunteille. On tärkeä sallia itselle hetkiä, jolloin olla tarvitseva ja lohdutusta kaipaava. Pelkoa ja ahdistusta ei kannata yrittää tukahduttaa pirteän ulkokuoren pitämiseksi.

Yhteyden kokeminen toiseen ihmiseen on peruskiintymystarpeemme. Se tuottaa turvallisuutta, ja saa hermoston rentoutumaan. Se taas rauhoittaa ajatuksia ja tuo helpotusta ahdistukseen. Yhteyttä voi kokea monella tavalla. Fyysinen kosketus on tehokas yhteyden kokemisen kanava. Kun se on nyt monien kohdalla evätty, tulee meidän ottaa käyttöön muita kanavia. Olen nähnyt videoita, joissa kerrostalossa asuvat italialaiset tiettyyn vuorokauden aikaan menevät parvekkeelle ja sytyttävät kynttilän tai vilkuttelevat toisilleen. Toiset laulavat. Meillä leviää viesti, jossa pyydetään kaikkia sytyttämään kynttilä tai muu valo ikkunalle tai parvekkeelle joka ilta kello 20. Kristittyjen parissa leviää rukouskutsu joka päivä kello 12. Näin me haemme ja luomme yhteyttä. Kerromme toisillemme, että olemme täällä. Elämme tätä kriisiä kaikki yhdessä. Kukaan ei ole yksin.

Tietotekniikka on tässä tilanteessa kuin pelastava enkeli. Se antaa monille mahdollisuuden viestitellä, puhua ja nähdä toinen toistaan. Mutta on muitakin kanavia. Nyt onkin hyvä hakea niitä keinoja, joilla luoda yhteyttä myös niihin, joilla ei ole tietotekniikkaa käytössään. Yhteyden viesti voi olla pienikin. Tärkeintä on, että viestitämme toisillemme, että olen nähnyt sinut. Et ole yksin. Olen tässä lähellä, vaikka en voi tullakaan fyysisesti luoksesi.

Ihminen on vuosituhansien ajan selvinnyt eteenpäin siellä, missä se on hakenut yhteyttä ja tukea toiselta. Me selviämme tästäkin paremmin, kun pidämme yhtä. Otetaan siis luovuus käyttöön ja tehdään Korona-ajasta uudenlaisen yhteyden kokemus. Luodaan henkisen yhteyden tilaa. Sanotaan päivää vastaantulijoille kävelylenkillä tai rappukäytävässä. Huiskutetaan naapurille, kun satutaan pihalle samaan aikaan. Viedään pieni tervehdys naapurin yksinäisen vanhuksen oven ripaan, ym. ym. Luodaan uutta yhteyden kulttuuria. Tehdään tästä kokemus, jolla on merkitystä myös tulevaisuudessa.