Korona on tuonut elämään monenlaista tukaluutta viime kuukausina. Sen keskelle tuli kesä, ja millainen kesä! Lämpöä ja aurinkoa on riittänyt. Metsät pullistelevat marjoja ja sieniä.  Aivan kuin hyvä Jumala olisi ryhtynyt erityisesti lohduttamaan lapsiaan ankeiden aikojen keskellä. Tämä kaikki on saanut minut ajattelemaan onnellisuutta. Keskusteluissa ihmisten kanssa olen usein kohdannut myös onnellisuuteen liittyviä haasteita. ”Elämäni on yhtä tasaista harmaata. Tunnetasolla juuri mikään ei liiku...” Voisiko tämä olla kuvausta sinun elämästäsi? Oletko joskus hämmentynyt, kun joku lähelläsi kertoo siitä, miten kokee itsensä onnelliseksi? Milloin viimeksi olet ajatellut omaa onnellisuuttasi?

Onnellisuuden tunne on subjektiivista, niin kuin kaikki muutkin tunteet. Kukin meistä antaa sille omat merkityksensä. Kun tässä puhun onnellisuudesta, sisällytän siihen ainakin luottamusta, turvallisuutta, tyytyväisyyttä, kiitollisuutta ja iloa. Ajattelen onnellisuuden hetkenä sellaista, jolloin nuo kaikki tunteet ovat kuin yhtenä kimppuna koettavissa.

Vaikka elämässä kaikki näyttäisi olevan hyvin, ei ole itsestään selvää, että voi kokea onnellisuuden tunnetta. Se on loppujen lopuksi melko haastava tunne. Onnellisuus kuuluu niihin moniin syvempiin tunteisiin, joiden kanssa olemme haavoittuvia. Olemme emotionaalisella maaperällä, missä joudumme tekemisiin oman turvallisuuden ja turvattomuuden tunteen kanssa. Sillä samalla maaperällä löytyy myös luottamus. Voimmeko luottaa siihen, että meille käy hyvin? ”Itku pitkästä ilosta”. Uskallammeko asettua omaan elämäämme tässä ja nyt karkaamatta ajatuksissa tulevaisuuteen tai menneisyyteen? Entä sitten kun vuosien takaiset epäonnistumiset alkavat hiipiä mieleen? Tai kun tärkeissä ihmissuhteissa koetut kaltoinkohtelut vielä vuosien jälkeenkin saavat katkerat tunteet pintaan? Tai kun tulevaisuus näyttäytyy epävarmana ja huolestuttavana. Tai kun omien väärien valintojen synnyttämä häpeä nostaa taas uudelleen päätään? Tässä ja nyt -hetki täyttyy voimattomuudella, pelolla, surulla ja häpeällä. Onnellisuus kutistuu pois, sille ei ole tilaa tässä hetkessä.

Joskus mieli voi myös jumiutua joihinkin haavoittaneisiin kokemuksiin ja muistoihin. Piintyneet ajatusmallit ja uskomukset rakentuvat niiden pohjalta.  ”Minua ei voi kukaan auttaa”. ”Tulen kuitenkin epäonnistumaan, jos yritän jotain”. ”Tällainen ihminen ei ansaitse onnea”. ”Minua ei kukaan kuule”. ”Minun on paras vain pysyä aloillani, etten satuta itseäni enempää”. Tällaiset uskomukset eivät häviä itsestään. Pikemminkin ne ajan myötä pyrkivät vahvistumaan.  Ne alkavat ohjata ja kapeuttaa elämää. Pahimmillaan ne johtavat siihen, että kyky kokea tunteita kapeutuu. Elämän rohkeus vähenee ja mieli alkaa masentua. Tämän vuoksi onkin tärkeää suhtautua omiin uskomuksiin vakavasti ja uteliaasti. Miksi ajattelen niin kuin ajattelen? Mikä on saanut minut uskomaan itsestäni ja ympäröivästä maailmasta tällaista? Negatiivisten ajatusten taustalla vaikuttavat vaikeat kokemukset ja muistot kaipaavat työstämistä. Sitä kautta voi voimavaroja yrittää vapauttaa niin että elämän rohkeus ja oma toimijuus palaavat.

Onnellisuuden hetkessä ovat samaan aikaa läsnä voimavarat ja haavoittuvuus, rajattomat mahdollisuudet ja rajallisuus, elämä ja kuolema, tässä ja nyt-hetki sekä menneisyys ja tulevaisuus. Se on monenlaisen kokemisen leikkauspiste. Siksi se on niin haastava. Menneisyyden kipu ja tulevaisuuden pelko voivat helposti syödä tilan tämän hetken hyvältä niin, ettei onnellisuus pääse toteutumaan.

Ajattelen, että kyvyssä tuntea onnellisuutta on rehellisyyttä ja kykyä kohdata kipua. Mutta siinä on myös rohkeutta heittäytyä ja päästää irti jostain, vaikkapa sitten omasta katkeruudesta ja uhriutumisesta. Se on olosuhteista huolimatta koettua sisäistä rauhaa siitä, ettei ole mitään hätää. Voin päästää irti vääristyneistä uskomuksistani. Voin ottaa ensiaskeleet luottamuksen tiellä. Kaikki on hyvin. Minua kannatellaan.