Kävin talvilomalla Andalusiassa. Kävelin puolisoni kanssa Torremolinoksen rantakatua. Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Jossain vaiheessa takaa alkoi kuulua kirkasäänistä lapsen laulua. Ehkä nelivuotias tyttönen ajoi polkupyörällä ihmisvilinässä ja lauleli kulkiessaan. Ihmiset kääntyivät katsomaan. Näin hymyileviä kasvoja heidän joukossaan. Melko pian huomasin vilkuilevani taakseni hieman huolestuneena ja etsiväni katseellani tytön vanhempia. Tyttönen polki eteenpäin ja lauleli huolettomana. Muutaman hetken kuluttua takaa riensi nuori mies tytön luo. Hän oli varmaankin isä. Matka jatkui taas.

Tytön ilo ja huolettomuus oli puhuttelevaa. Hän saattoi ilman huolen häivää pyöräillä yksin ihmisvilinässä ja loitontua vanhemmistaan menettäen jopa näköyhteyden heihin. Hän ei näyttänyt hätääntyvän missään vaiheessa. Huomasin ajattelevani, että tuolla lapsella oli turvallinen kiintymyssuhde vanhempiinsa.

Tunnekeskeisessä parisuhdeajattelussa yksi keskeisiä teemoja on kiintymyssuhde. Tässä, kanadalaisen, Susan Jonhsonin kehittämässä pariterapiamenetelmässä parisuhde nähdään aikuisen kiintymyssuhteena. Liittyminen toiseen on kiintymyssuhdeteorian mukaan ihmisen perustarpeita. Emotionaalinen saatavilla olo on turvallisen kiintymyssuhteen kulmakivi. ”Oletko siinä, kun tarvitsen sinua?” ”Saanko sinuun yhteyden?”

Olen terapiatyössäni huomannut, että kiintymyksestä ja tarvitsevuudesta puhuminen voi olla vierasta puolisoiden kesken. Omien toiveiden ja etenkin tunnetarpeiden ilmaiseminen toiselle avoimesti ja suoraan ei olekaan niin luontevaa. Silloin käy helposti niin, että asiapuheeseen, sivulauseisiin, sirotellaan arkaillen tunneviestejä ja toiveita tai ladataan oikein kunnon tunnepommeja, jotka räjähtävät heti ilmoille päästessään. Tällaiset viestit jättävät vastaanottajan ristiriitaiseen oloon. Hän kuulee ehkä kaksi, ehkä useampiakin viestejä, eikä tiedä, mihin tarttua. Seurauksena on väärä tulkinta ja riita, jossa kumpikin osapuoli reagoi omalla tavallaan. Usein käy niin, että toinen on hyökkäävämpi, hän valittaa, syyttää ja arvostelee. Toinen vaikenee, vetäytyy kuoreensa ja jopa poistuu paikalta. Tunteet kuohuvat kummallakin. On jouduttu kielteisten tunteiden kehälle, jossa toinen nähdään vihollisena. 

Pariskunnan riitatilanteet ovat keskeinen lähtökohta terapeuttiseen työhön. Riidan äärelle pysähtyminen, sen tutkiminen rauhallisesti kumpaakaan moralisoimatta, antaa puolisoille usein paljon uutta ymmärrystä itsestä ja toisesta. Kummankin reaktioita voidaan tarkastella samoin kuin niiden taustalla vaikuttavia tunteita ja tarpeita. Olennaista on myös tutkia sitä, mitä kummankin reaktiot vaikuttavat toisessa.

Miten sitten tämä kaikki liittyy kiintymyssuhteeseen? Tunnekeskeisessä terapiassa puolisoiden kokemusta kuoritaan kuin sipulia reaktioista, suojatunteista aina syvempiin tunteisiin saakka. Ja siellä syvemmällä tasolla ollaan kasvokkain tarpeiden, myös kiintymystarpeiden kanssa. ”Saanko sinuun yhteyden, oletko tässä minua varten?”

Rohkeus ja kyky ilmaista kiintymystarpeita liittyy läheisesti siihen, miten on itse varhaisissa lapsuuden vaiheissa ollut kiinnittyneenä hoivaajaansa. Onko äiti-, tai isäsuhteesta rakentunut turvallinen ohjelmointi omaan mieleen? ”Voin aina kääntyä isän tai äidin puoleen, kun minulla on jokin hätä, silloinkin, kun olen tehnyt ´kolttosia`.” Vai oliko tilanne ehkä sellainen, ettei ollutkaan ketään, kenen puoleen kääntyä? Piti vain selvitä itse. Varhainen kiintymyssuhde luo pohjaa sille, miten luottavaisesti voi aikuisena kääntyä oman puolison puoleen. Toimiva parisuhde voi parhaimmillaan tarjota korjaavan kokemuksen. Tunnekeskeisessä pariterapiassa puolisot pääsevät tutustumaan omaan tapaansa kiinnittyä toiseen. Terapeutin avustuksella he pääsevät vahvistamaan turvallisuutta ja luottamusta parisuhteessaan.