Sain kutsun yhteistyöprojektiin Kuopion Kaupunginteatterin kanssa. Siellä esitetään tänä syksynä Ingmar Bergmanin 100 vuotis- syntymävuoden kunniaksi Syyssonaatti.

Pääsin mukaan seuraamaan näytelmän harjoituksia. Olin myös katsomassa jo valmista esitystä esinäytöksessä. Tämä kaikki tähtäsi siihen, että viime perjantain esityksen jälkeen järjestettiin keskusteluhetki, jossa yleisöllä oli mahdollisuus esittää kysymyksiä ja ajatuksia näytelmästä ja sen nostattamista tunteita. Olin asiantuntijana ryhmässä, jossa muina keskustelijoina olivat näytelmäryhmän jäsenet. Tilaisuus oli ensimmäinen laatuaan ja meille kaikille uusi kokemus. Sen ideoinnista vastasi yleisötyön harjoittelija, joka myös juonsi tilaisuuden.

Keskusteluhetki oli lyhyt, vain puoli tuntia ja sen vastaanotto vaikutti myönteiseltä. Vaikka teatteriesitys kesti taukoineen kaksi ja puoli tuntia, ei yleisöllä ollut kiirettä poistua. Olin yllättynyt, miten aktiivisesti he lähtivät keskustelemaan.

Syyssonaatti on näytelmä, joka avaa yhden perheen tarinaa kerros kerrokselta äidin ja tyttären kertomana. Näytelmässä ei sinänsä tapahdu paljon, mutta lähinnä äidin ja tyttären välinen öinen keskustelu kuljettaa katsojaa eri perheenjäsenten matkassa menneiden vuosien kautta tähän päivään. Jossain vaiheessa siinä alkavat sinkoilla katkeruuden sävyttämät syytökset. Niiden välissä tilaa vaativat hämmentyneet puolustuspuheet ja väistelyn yritykset. Näyttämö täyttyy tunteista. Siellä ryöppyää pettymys ja viha. Tuskaisten sanojen säestämänä virtaa kaipaus ja yksinäisyys. Ja pelko pilkistelee milloin mistäkin nurkasta.

Näytelmä avautui eri kerroilla uudenlaisista näkökulmista. Se sai pohtimaan sukupolvien ketjussa kulkevaa taakkasiirtymää, ja sitä, millaisia seurauksia emotionaalinen kylmyys hoivaajan taholta voi saada aikaan lapsen elämässä. Mielessä on pyörineet psykologisen kehityksen kulmakivet yksilöitymisestä ja eriytymisestä. Jos nämä perustavanlaatuiset kehitysvaiheet häiriintyvät, ovat seuraukset nähtävillä mm. siinä, miten asetumme suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Kykenemmekö luomaan tasapainoisia, turvallisia suhteita toisiin ihmisiin, vai muotoutuvatko ne jollain tavoin riippuvuussuhteiksi.

Syyssonaattia katsellessa hämmästelin joitakin nerokkaan liikuttavia yksityiskohtia ja Bergmanin taitoa avata kiintymyssuhdeteemaa. Näytelmä nostattaa esiin henkilönsä kaikessa raadollisuudessaan. Se aivan kuin riisuu heidät reaktioista ja vihaisista suojatunteista ja paljastaa heidät alastomina väristen turvallisuuden ja rakkauden kaipuussaan. ”Etkö sinä voi tulla tänne minun luokseni. Voisitko sinä halata minua. Minua pelottaa kamalasti.”

Näytelmä teki suuren vaikutuksen. Olen kuullut, että moni muu on kokenut samoin. Se sai ajattelemaan, miten eri taiteen lajit voivat toimia peilin tavoin ja auttaa ihmistä saamaan kiinni oman elämän kipukohdista. Olemme ihmisinä erilaisia. Jotkut ottavat informaatiota erityisen herkästi näköaistin kautta, jotkut kuuloaistin. Joillekin herkin väylä mielen maisemiin on keho. Tärkeintä lienee se, että elämänpolullamme hartioille asettuneita painavia ja hiertäviä kantamuksia päästään purkamaan. Tietoiseksi tuleminen on ensimmäinen askel. Siitä voi lähteä työstämisen tielle sillä tavoin kuin se kullekin on mahdollista.