Viime aikoina on julkisuudessa aiheellisesti tuotu esiin huolta alhaisesta syntyvyydestä. Yritetään keksiä keinoja, joilla saada pariskuntia motivoitumaan lapsen hankkimisesta. Perheen perustaminen ei tunnu olevan muodikasta. Opiskelu- ja työelämän suorituspaineiden keskellä ajatus lapsesta voi jäädä taka-alalle. Lapselle ei tunnu olevan tilaa. Tämä on yksi kuva vallitsevasta tilanteesta. On myös muita kuvia. Yksi kertoo niistä pareista, jotka ovat suunnitellusti jättäneet hankkimatta lapsia. Toinen kuva kertoo, että on lukuisa joukko niitä pariskuntia, jotka yrityksistä huolimatta eivät saa omaa biologista lasta. Näiden, tahattomasti lapsettomien ääntä kuullaan harvemmin julkisuudessa.

Äitienpäivän aattona vietetään lapsettomien lauantaita. Sitä vietettiin myös menneenä lauantaina, jolloin ilokseni kuulin kaksikin radio-ohjelmaa, joissa haastateltiin lapsettomia pareja. Ehkä harva tulee ajatelleeksi, miten kokonaisvaltainen, ravisteleva ja usein haavoittavakin asia lapsettomuus voi olla. Se on vaille jääminen, jonka vaikutukset tuntuvat koko loppuelämän.

Lapsettomuuskokemuksia on monenlaisia. Meistä jokainen kokee asioita omista lähtökohdistaan käsin. Yhteistä tahattomalle lapsettomuudelle on, että se voi johtaa jopa usean vuoden koettelevaan jaksoon, jolloin eletään toivon ja pettymyksen vuoristoradalla. Koetteleva aika voi päättyä lapsen syntymään tai siihen karuun todellisuuteen, että elämä jatkuu lapsettomana. Jälkimmäisessä tilanteessa joudutaan viemään loppuun surutyö, joka on jollain tavalla kulkenut mukana koko matkan ajan. Ja vaikka surutyö vietäisiinkin loppuun, eivät lapsettomuuden kipu ja hedelmättömyyden jättämät arvet kokonaan häviä. Ne muuttuvat matkan varrella, mutta kulkevat mukana läpi elämän.  

Lapsettomuuden akuutissa kriisissä ystävien ja läheisten vauvauutiset synnyttävät ristiriitaisia tunteita. Jos toisten iloon voikin ottaa osaa, tuntuvat omassa sydämessä samaan aikaan viillot jokaisesta pettymyksestä ja rauenneesta toivosta. Lapsettomaksi jäänyt joutuu ajattelemaan elämänsä uusiksi. Hän etsii paikkaansa yhteiskunnassa. Hän joutuu työstämään omaa, erilaista rooliaan yhteisöissä, joissa isät, äidit ja lapset kokoontuvat perhekunnittain juhlimaan elämän virstanpylväitä. Hän kokee ulkopuolisuuden tunnetta, kun itsellä ei ole perheenjäseniä, jotka tulisivat joulun viettoon. Hän kuuntelee kiinnostuneena sisarusten lasten kuulumisia, mutta itse hän ei koskaan kerro tuollaisia uutisia. Hän iloitsee ystävien kanssa, jotka ovat tulleet isovanhemman ikään ja ylpeänä esittelevät ensimmäisiä lapsenlapsen kuviaan. Hänen oma perhealbuminsa on noilla sivuilla tyhjä. Se tyhjyys tuntuu myös sydämessä. Jokainen lapseton luo oman tapansa selviytyä. Hän rakentaa oman näköisensä elämän. Joillakin siihen kuuluu sijaislapsia, adoptiolapsia, kotieläimiä, opiskelua, ulkomaan matkoja, harrastuksia jne.  Jotkut yrittävät unohtaa koko asian. Jotkut selviävät vähättelemällä asian merkitystä.  Jotkut vaikenevat.

Olemme viime vuosikymmeninä oppineet paremmin kuulostelemaan omaa ääntämme. Olemme tulleet tiedostavammiksi omien tarpeidemme ja tunteidemme kanssa. Tahattomasti lapsettomalla on myös ääni, vaikka hänenlaisensa muodostavat vähemmistön. Hänellä on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi kaikenlaisine tunteineen. Hänelle kuuluu myös se tila, jossa hän voi ilmaista tuntevansa lapsenkaipuuta, lohduttomuutta siitä, ettei tuo kaipuu koskaan toteutunut, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, jota hän kokee perhekeskeisessä kulttuurissa, ja vaillinaisuutta siitä, ettei hänen kokemuksensa naisena tai miehenä olemisesta koskaan saanut vahvistusta biologisen äitiyden tai isyyden toteutumisen kautta.